Italialaiset ovat jääneet toiseen maailmansotaan keskittyvissä suomalaisissa airsoft- piireissä varsin vähälle huomiolle, vaikka maa olikin suursodassa Saksan tärkein eurooppalainen liittolainen, ja osallistui lähes jokaiseen Saksan sotaretkeen armeijansa huonosta maineesta ja varustetasosta huolimatta. Maan virallisen antautumisen jälkeen syyskuussa 1943 osa italialaisista jatkoi sotaa Saksan rinnalla loppuun asti ns. Italian Sosiaalisen Tasavallan (RSI) armeijassa. Puolustus- ja asehaarojen määrässä italialaiset olivat aikansa parhaita, ja jokaisen erikoisyksikön jalkarättien ja tunnuksien erittelyyn vaadittaisiin kokonainen kirjasto useiden kuvien kera. Suomessa järjestettävien WW2-pelien sijoittuessa yleensä loppusotaan perehdytäänkin artikkelissa vain pintapuolisesti tiukatkin varusterajat täyttävään vuosien 1941-1945 jalkaväen varustukseen.

Asepuku, uutta ja perinteistä

Italialaisen standardin asetakki (Giubba) koki asteittaisen yksinkertaistamisen sota-ajan tuotannon vaatimuksesta vuosina 1933-1945. Ennen sodanuhan käymistä ilmeiseksi tuotettiin hienoja ja kalliita malleja M/30, M/33, ja M/37, jotka oli saksalaisten aikalaistensa tapaan varustettu tummanvihrein kauluksin, suurilla divisioonakohtaisilla kauluslaatoilla, sekä koko kauluksen kiertävällä kapealla aselajivärinauhalla. Sodan keskivaiheilta alkaen yleisimmät asetakit mallia M/39 ja M/40 oli valmistettu kauttaaltaan samasta siniharmaanvihreästä (Grigro-Verde) sarkakankaasta. Niissä oli kaksi rintataskua taitoksin ja kaksi alataskua, kiinteät olkalaatat, ja integroitu säädettävä sarkakankainen vyö lenkkeineen. Nappeja ja kauluslaattoja oli myös yksinkertaistettu ja pienennetty aiempiin malleihin nähden, tosin divisioonakohtaiset kauluslaatat ja spesialistitunnukset vasemmassa hihassa säilyivät käytössä koko sodan ajan. Tällaisena asetakki palveli suurinta osaa italialaissotilaista Euroopan rintamilla, Afrikan ja muiden lämpimien alueiden joukoille jaettiin poikkeuksena khakinväristä puuvillaista tropiikkipukuaan (Giubba Sahariana). Tropiikkipuvun leikkaus ei poikennut standardiasepuvusta.

Sodan kuluessa asetakista kehitettiin vielä yksinkertaistettu malli M/41, josta olkalaatat ja kaulus puuttuivat kokonaan, ja nappien materiaaliksi oli vaihdettu muovi. Uudessa takkimallissa kauluslaatat ommeltiin kaula-aukkoa mukaillen solisluiden kohdalle. Se oli alunperin tarkoitettu laskuvarjojoukoille ja merijalkaväelle, mutta sodan pula-aikana sitä jaettiin jalkaväellekin. Uusi takkimalli ei kuitenkaan ehtinyt levitä kovin laajaan käyttöön. Sodan viimeisen puolentoista vuoden aikana perustetuille saksalaisten puolella taistelleille italialaisjoukoille jaettiin myös pieniä määriä saksalaisia sarkaisia asepukuja.

Italialaisen asepuvun housut (Pantaloni) jalkinejärjestelmineen olivat Euroopan suurvaltojen keskuudessa eräitä vanhakantaisimmista. Housuissa oli korkea vyötärö, kaksi etutaskua ja takatasku, muttei kellotaskua. Yleisimmän housumallin lahkeet ylettyivät vain hieman polven alapuolelle, mikä käytännössä pakotti muilla kuin trooppisilla alueilla taistelevat joukot käyttämään samasta sarkakankaasta valmistettuja pitkiä rättisäärystimiä (Mollettierre). Aikakauden muut armeijat olivat jo suurimmaksi osaksi poistaneet pitkät rättisäärystimet käytöstä niiden epäkäytännöllisyyden takia, mutta italialaisella jalkaväellä kokopitkiä housuja ja saksalaisia matalia säärystimiä alkoi esiintyä vasta sodan lopulla. Tietyillä erikoisjoukoilla oli kuitenkin omia käytännöllisempiä säärystinmallejaan, joita ei juuri jalkaväelle riittänyt. Lähes kaikki joukot käyttivät säärystimien mallista riippumatta matalia nilkkakorkuisia nahkakenkiä M/1912. Kengissä oli saappaannaulat, ja niiden väri vaihteli saksalaisten ja amerikkalaisten vastineidensa tapaan vaalean ruskeasta lähes mustaan.

Sodan käännekohdan jälkeen ja etenkin sodan lopulla alkoivat M/1929 maastokankaasta (Telo mimetico) valmistetut kokopitkät housut levitä italialaisen jalkaväenkin keskuuteen. Housuja käytettiin naamiovaatteena varsinaisten palvelushousujen päällä.

Päällystakkina italialainen jalkaväkisotilas käytti Grigo-Verde sarkakankaasta valmistettua M/40 manttelia läpi sodan. Siitä löytyi kaksi suurta alataskua, yksinkertainen tamppi selästä, ja kiinteät olkalaatat. Manttelista esiintyi kahta versiota, joista myöhemmässä oli tuotannon nopeuttamiseksi vähemmän suojaava kaulus ja taittamattomat hihat.

Päähineet

Italialaisen jalkaväen kevyenä kenttäpäähineenä säilyi läpi sodan suikan ja kenttälakin yhdistelmä, M/35 Bustina. Ulkoisesti hattu muistutti amerikkalaisten ”garrison capia”, mutta oli varustettu alas taitettavalla etulipalla ja korvaläpillä, jotka voitiin napittaa leuan alta yhteen. Yksikkötunnukset kiinnitettiin hatun etulippaan ja sitä pidettiinkin harvoin ala-asennossa. Materiaalina toimi useimmiten sama standardi grigo-verde- sarkakangas kuin muissakin asepuvun osissa. Sodan myöhemmässä vaiheessa kehitettiin kiinteällä lipalla varustettu M/42 Bustina, joka kuitenkin ehti nähdä käyttöä vain vähäisessä määrin RSI:n asevoimissa. Yleisimmin M/42 bustina esiintyi upseereilla ja fasistien mustapaidoilla.

Sotien välisellä ajalla italian kuninkaallinen armeija käytti monien muiden maiden tapaan ensimmäisen maailmansodan perua olevaa ”Adrian”- kypärämallia. Vuonna 1933 esiteltiin uusi kypärämalli M/33, joka oli sotaan tultaessa korvannut edellisen sodan kypärät kenttäkäytössä kaikkialla. M/33 on ulkomuodoltaan hyvin lähellä myöhempää neuvostoliittolaista M/40:aa, muttei omaa samanlaisia pitkähköjä reunojen vaakataitoksia ja ”lippaa”. M/33:a valmistettiin sekä säädettävällä nahkaisella että kiinteällä kankaisella leukahihnalla. Trooppisilla alueilla ja välimerellä raskas ja kuuma teräskypärä korvattiin usein tropiikkikypärällä, joka ei juuri poikennut muista aikalaisistaan.

Myöhemmin esiteltiin vielä uudenmallinen kypärä M/39, josta olisi tullut italialaisten joukkojen standardikypärä vuoteen 1945 mennessä, jolloin Mussolini suunnitteli ryhtyvänsä sotaan länsivaltoja vastaan. Ranskan romahduksen vauhdittama Italian sotaan liittyminen vuonna 1940 ja sotatalouden vaatimukset kuitenkin hautasivat suunnitelmat korvata tuore M/33. Kokeiluasteelle jäänyt kypärämalli esiintyy kuvissa vain harvoin fasistien johdon saatto-osastoilla ja muilla erikoisilla yksiköillä. Jalkaväen käyttöön se ei käytännössä päätynyt koskaan.

Ammusten kantolaitteet

Toisen maailmansodan alkaessa italialainen sotilas kantoi henkilökohtaisen aseensa patruunoita siniharmaasta nahasta valmistetussa yksi- tai kaksilokeroisessa patruunataskussa. Ammustaskuja oli kolmea päätyyppiä: kahdella laatikkomaisella lokerolla varustettu kiväärille, kahdella pystysuuntaisella pitkällä tankolippaan lokerolla varustettu konepistoolille tai yhdellä suurehkolla laatikkolippaan lokerolla varustettu pikakivääriä kantavalle ryhmän tulitukimiehelle. Taskut kiinnittyivät tavanomaisista lenkeistä piikkisoljella varustettuun ohueen samasta nahasta valmistettuun vyöhön. Sotilaille jaettiin myös ohut nahkainen kantovaljas, joka kiinnitettiin molempien ammustaskujen lenkkeihin niskan yli.

Kiväärin ja pistoolin ammusten kantamiseen oli lisäksi olemassa sekä sotaa edeltävän ajan ruskeita että yleisempiä siniharmaita nahkaisia bandoleereja. Nämä näkivät kuitenkin pääasiassa käyttöä vain ratsuväellä (Celere) ja motorisoidulla jalkaväellä (Bersaglieri). Laskuvarjosotilaille jaettiin kuitenkin hämmästyttävänä poikkeuksena taisteluliiviä, jossa kuusi konepistoolin lipastaskua oli sijoitettu poikittain rintakehän kohdalle. Liivi tunnetaan lähinnä nimellä ”Samurai” ja se esiintyy harvoin sodan viimeisten vuosien kuvissa italialaisten Folgore- ja Decima mas- erikoisyksiköiden käytössä.

Muu kenttävarustus

Perussotilaan vyövarustukseen mallia M/1909 kuului myös pistin, jota kannettiin siniharmaanahkaisessa kannikkeessa. Kannikkeen ulkomuoto on hyvin lähellä saksalaista, mutta on hieman litteämpi. Kenttäpullo M/1933 roikkui kantopussissaan olkahihnasta, jotka molemmat oli valmistettu harmaasta kankaasta. Kaasunaamarilaukut mallia M/35 olivat hieman ylösalaista kolmiota muistuttavia olkahihnallisia khakinvärisiä kangassäkkejä, joita käytettiin rintamalla yleislaukkuina.

Jalkaväen perusreppuna toimi Tascapane M/40, joka muistuttaa suuresti amerikkalaista musette pagia sekä muodoltaan että väriltään. Myös Tascapane on varustettu yksinkertaisella kantohihnalla, jolloin sitä on mahdollista käyttää joko reppuna tai laukkuna. Alpini- vuoristojoukoille jaettiin omaa suurta reppumalliaan, jossa oli lisäksi kaksi ulkoista taskua. Molemmat oli valmistettu paksusta vaaleanruskeasta kankaasta.

Jokaiselle sotilaalle jaettiin Italiassa ensimmäisenä maailmassa vuodesta 1929 alkaen Telo mimetico- maastokuviolla varustettu sadeviitta-telttakangas, joka oli erittäin suosittu päälle puettuna naamiokaapuna varsinkin kylmemmillä alueilla. Koska kankaan tarkoitus oli toimia myös ryhmän teltan osana, jaettiin sen mukana tavanomaiset telttakepit ja narut. Lisäksi yöpymistä varten jokainen sotilas oli varustettu paksulla ruskealla huovalla.

Aseistus

Italialaisen jalkaväkisotilaan perusaseita olivat pulttilukkoiset kiväärit, Carcano (alias Terni) modello 91 ja 91/38 kalibereissa 6.5 mm ja 7.35 mm. Uuden kiväärimallin epäonnisen käyttöönottoajan vuoksi kahden eri kaliiberin palvelusasetta jouduttiin jakamaan joukoille, joskin malli 91 oli selvästi yleisempi. Pulttilukkoista kivääriä käytti käytännössä jokainen sotilas ryhmän tulitukimiestä lukuun ottamatta, konepistooleja Italian armeijassa riitti vuoteen 1942 asti vain sotapoliiseille ja erikoisyksiköille, jonka jälkeen niitä alettiin hyvin nihkeästi jakaa tavallisemmillekin joukoille. Tavallisesti niitä ei jalkaväellä ollut edes upseereille. Käytetty konepistoolimalli oli Moschetto automatico Beretta modello 1938, eli lyhyemmin MAB- 38. Sodan kuluessa rakennetta yksinkertaistettiin ja valmistusta helpotettiin, minkä seurauksena kentälle saapui MAB-38/42 ja vähäisessä määrin MAB-38/44 konepistooleja.

Ryhmän tulitukiaseena palveli läpi sodan 20 patruunan lippaalla varustettu Breda M30- pikakivääri, joka oli joukkojen epäsuosiossa monimutkaisen rakenteensa, hitaan tulinopeutensa ja jumiutumisalttiin syöttöjärjestelmänsä vuoksi. Pikakiväärin heikkoa tulivoimaa pyrittiin paikkaamaan raskaammilla ja parannelluilla konekiväärimalleilla Fiat M. 14/35 ja Breda M. 37, jotka eivät kuitenkaan omine vikoineen riittäneet korvaamaan pikakiväärin puutteita.

Upseerien ja spesialistien käsiaseena yleisin oli Berettan mallin 34 puoliautomaatti pistooli, jonka lisäksi toisen portaan joukoilla esiintyi vanhentuneita Glisenti- pistooleja ja Bodeo-revolvereja.

Syyskuun 1943 jälkeen saksalaisten puolella sotaa jatkaneet RSI:n joukot saivat käyttöönsä jonkin verran saksalaisia Kar98K- kiväärejä ja RSI:n vuoristodivisioona ”Monterosa” sai sodan viimeisen vuoden aikana jopa noin 1500 G43- puoliautomaattikivääriä ja StG44 rynnäkkökivääriä. Pääosa RSI:n armeijan aseistuksesta oli kuitenkin sodan loppuun asti italialaista.
——————————————–

Hyödyllisiä linkkejä, joista löytyy infoa ja varusteita:

http://www.ww2incolor.com/italian-forces/
http://world.guns.ru/main-e.htm
http://comandosupremo.com/

http://www.ebay.com/
http://www.hessenantique.com/
http://www.militariacollection.com/fascistcaps.htm

 

Kirjoittaja: WWII Italia-teeman harrastaja