Suomessa on vuosien ajan järjestetty WWII-airsoft-pelejä sekä softaajien että re-enactment porukoiden toimesta. Pelit eroavat nykyaikaisista peleistä mm. sen takia, ettei radioita ole yleensä käytössä ollenkaan. Aikakauden mukaisesti jalkaväellä radioita oli lähinnä komppaniatasolla ja siitä ylöspäin. Viestintä hoidettiin taistelulähettien välityksellä joukkueiden ja komppanian johdon välillä.

Ryhmätasolla kommunikaationa oli käskyttäminen kovalla äänellä tai mikäli tilanne vaati hiljaista viestintää, niin sitten käytettiin käsimerkkejä. Ryhmänjohtajien ja sotamiesten piti osata käsimerkit, koska ne olivat tärkeässä osassa saksalaisten taktiikkaa ryhmätasolla. Käsimerkeillä kommunikaatio onnistui vaikka kaikki ryhmän sotilaat eivät olisikaan osanneet puhua tai ymmärtää Saksan kieltä (Saksan puolella taisteli paljon ulkomaalaisia vapaaehtoisia, joiden kielitaito ainakin miehistötasolla oli varsin puutteellinen).

Ohessa on linkki saksalaisten käyttämiin käsimerkkeihin:
http://www.dererstezug.com/HandSignals.htm

Saksalaisilla oli käytössään myös pillinvihellysmerkit viestinnässään. Tämä saattaa kuulostaa paremminkin ensimmäiseen maailmansotaan kuuluvalta tekniikalta, kuitenkin pillillä vihelletty komento saattoi kuulua selvästi yli puoleen kilometriin asti, jopa tulitaistelun aikana.

Neuvostoliitto käytti myös pillin vihellyksiä, pitkä vihellys merkitsi käskyä lähteä hyökkäämään. Sodan alkuvaiheessa tehtiin järjettömiä massahyökkäyksiä saksalaisia vastaan tappioista välittämättä. Neuvostosotilaat, jotka perääntyivät ilman lupaa, ammuttiin omien erikoisosastojen (NKVD) toimesta.

Ohessa on linkki saksalaisiin vihellysmerkkeihin:
http://www.dererstezug.com/whistlesignals.htm


Saksalainen jalkaväkiryhmä vs. amerikkalainen jalkaväkiryhmä taistelukentällä


Saksalaisilla oli oma taistelutaktiikkansa toisen maailmansodan aikana. Salamasota on varmaan tunnetuin saksalaisten taktiikka, joka mullisti sodankäynnin. Saksalaisten taistelutapa toisaalta ryhmätasollakin erosi mm. amerikkalaisten systeemistä. Tämä osio käsittelee näiden eroja.
Sodan jälkeen pohdittiin, miksi saksalaiset taistelivat niin hyvin vaikka heillä ei sodan loppuvaiheessa ollut enää tykistö- ja ilmaylivoimaa?

Amerikkalaiset ja saksalaiset käyttivät samaa perustaktiikkaa:

”Vihollinen lamautetaan tuliylivoimalla, kiväärimiehet etenevät ja eliminoivat kohteen”. Perustaistelufilosofia oli sama, ero on kuitenkin siinä miten armeijat toteuttivat tämän taktiikan.

Amerikkalainen taistelutekniikka


12 taistelijan ryhmä jakautui kolmeen osaan: kahden taistelijan tiedustelupari, neljän sotilaan tukiosasto ml BAR-pikakivääri, viiden taistelijan rynnäkköosasto ja ryhmänjohtaja.

Tämän systeemin idea oli, että ryhmänjohtaja eteni tiedustelijaparin mukana paikallistaakseen vihollisen, sitten ohjata tulitukiryhmää heidän asemissaan ennen kuin liittyi rynnäkköosastoon ja johti sitä vihollisen tuhoamiseksi. Tämä taktiikka perustui luottamukseen rivisotilaisiin ja heidän erinomaisiin M1 Garand puoliautomaattikivääreihin.

Amerikkalaisen taktiikan heikot kohdat olivat kuitenkin kyvyttömyys tulitukiylivoimaan (pikakivääri vastaan saksalaisten konekivääri) ja ryhmän toiminnan vaikea yhteistyö/yhtenäisyys.
Saksalainen taistelutekniikka


Sotaan saksalaiset lähtivät hieman vähemmän monimutkaisella taistelutekniikalla kuin amerikkalaiset: kymmenen sotilaan ryhmä jaettiin konekivääripuoliryhmään ja jalkaväkipuoliryhmään. Saksalaiset huomasivat samat ongelmat kuin amerikkalaiset ja jo vuonna 1941 saksalaiset yksinkertaistivat ryhmän rakennetta ja toimintaa.
Seuraavassa kuvataan jalkaväkiryhmää vuodelta 1943. Ryhmän koko väheni kymmenestä sotilaasta yhdeksään. Ryhmä jakaantui kolmen sotilaan konekivääriosaryhmään ja viiden sotilaan kivääriosaryhmään, lisäksi ryhmänjohtaja johti koko ryhmän toimintaa. Tätä kokonaisuutta alettiin kutsumaan konekivääriryhmäksi.
Saksalaiset oppivat ensimmäisestä maailmansodasta, että konekivääri oli taistelukenttien pääasiallinen taisteluväline, ei kivääri. Tämän takia saksalaiset aseistivat jalkaväkiryhmiään vanhentuneilla pulttilukkokivääreillä ja lyhyelle ampumamatkaetäisyydelle kantavilla konepistooleilla, koska konekivääri oli kuitenkin ryhmän tulivoimaisin ase. Kiväärimiesten tärkein tehtävä oli suojella konekivääriä ja kantaa sille lisää ammuksia. Konekiväärin ampujaksi valittiin ryhmästä tehtävään parhaiten soveltuva hyvä sotilas.
Konekiväärinä toimi aluksi MG34 ja myöhemmin MG42, jolla oli ylivoimainen tulinopeus verrattuna MG34 konekivääriin. MG42 oli helposti kannettavissa, helppo käyttää ja huoltaa taistelijaparilta. Tämän takia MG42 tuli osaksi saksalaista taistelutaktiikkaa ryhmätasolla rintamaoloissa.
Konekivääriryhmä toimi taistelussa ryhmänjohtajan komennossa seuraavalla tavalla. Konekivääri avasi tulen vihollista kohti ja pyrki saamaan tuliylivoiman tilanteessa. Ryhmän muut sotilaat etenivät lyhyillä syöksyillä kohti vihollista, kunnes oli saavutettu haluttu etäisyys. Jalkaväkisotilaat tuhosivat vihollisen asemat käsikranaateilla, ampumalla ja tarvittaessa pistimillä. Ryhmänjohtaja toimi keskellä ryhmää johtaen ryhmän taistelua. Mikäli ryhmänjohtaja kaatui tai joutui erilleen ryhmästään, niin saksalainen jalkaväkiryhmä jatkoi taisteluaan aggressiivisesti. Sotilaat oli koulutettu toimimaan itsenäisesti tällaisissa tilanteissa. Tämän takia saksalainen jalkaväkiryhmä saattoi jatkaa taisteluaan tehokkaasti, vaikka ryhmänjohtaja olisi kaatunut tai ryhmä kärsinyt vakavia tappioita.
Amerikkalaisten jalkaväkiryhmät olivat melko toimintakyvyttömiä kun ryhmänjohtaja kaatui, taistelukyky oli muutenkin heikompi koska tulitukea ei ollut riittävästi ja ryhmän tappiot lamauttivat toiminnan helposti verrattuna saksalaisiin.

Linkki aiheeseen: ryhmätaktiikka Saksa vs. USA:
http://www.dererstezug.com/TacticalPhilosophies.htm

Toisessa maailmansodassa saksalaiset joutuivat useaan otteeseen muuttamaan taistelutaktiikkaansa sodan kuluessa. Ryhmäkoot pienenivät ja lopulta yhdeksän hengen ryhmää pidettiin jo lähinnä vitsinä, hyvä jos oli edes kuusi taistelijaa ja konekivääri. Taisteluissa pienentyneitä ryhmiä yhdisteltiin, että saatiin edes yksi toimiva jalkaväkiryhmä.

Itärintamalla varsinkin kaikkien taisteluosastojen kokoa pienennettiin sodan kuluessa. Raskaiden tappioiden myötä komppaniat hupenivat lähinnä joukkueen kokoisiksi ja lopulta vain parin ryhmän vahvuisiksi. Joukkoyksiköt alkoivat olla vain nimiä esikuntien kartoilla ja lopullinen tappio oli edessä keväällä 1945. Tappioistaan huolimatta saksalaiset taistelivat monesti loppuun asti, koska tiesivät tulevan rauhan olevan paljon pahempaa aikaa kuin sodan…

Suomalaisissa WWII-airsoft peleissä edelleenkin konekivääri on taistelukentän kuningas, mikäli pelaajat ovat varustautuneet aikakauden henkisesti eli pulttilukkokiväärit on suurimmalla osalla ryhmästä henkilökohtaisina airsoft-aseina. Konekiväärit tulivoimaisimpina aseina tukevat ryhmän hyökkäystä tai puolustusta. Taistelutaktiikka on ratkaisevassa asemassa edelleen ja yksittäisten taistelijoiden oma-aloitteisuus on välttämätöntä pelin voittamiseksi!

Warhammer